Faktaa ja fiktiota Pihtiputaan poliisisurmista

Vuonna 1969 Pihtiputaalla 33-vuotias pienviljelijä surmasi neljä poliisia, jotka olivat tulleet ilmoituksen perusteella pidättämään häntä. Poliisin saamien ennakkotietojen mukaan tekijän tiedettiin ammuskelleen kotona, ja siksi poliisit olivat varustautuneet virka-aseiden lisäksi Suomi-konepistoolilla. Surmateko on Suomen poliisin historiassa traagisuudessaan ainoa laatuaan: koskaan yhtä monta poliisia ei ole kuollut kerralla virkatehtävissä. Nykytermein puhuttaisiin joukkosurmasta.

Kahdeksan surmanluotia tv-sarja ja elokuva

Mikko Niskasen käsikirjoittama ja ohjaama neliosainen tv-elokuva ”Kahdeksan surmanluotia” esitettiin televisiossa vuonna 1972. Tv-sarjan pohjalta tehtiin myös samanniminen lyhennetty kokoillan elokuva. Niskasen elokuvassa poliisin rooli oli keskeinen, vaikkakaan ei päärooli. Elokuva perustuu osittain tositapahtumiin.

Niskasen elokuva valmistui vain kolme vuotta poliisisurmien jälkeen. Elokuvaa on tarkasteltava aikakauden poliittis-kulttuurisessa kehyksessä. Yhteiskunnallinen keskustelu kiihtyi 1960-luvun lopulla, ja tv sai kritiikistä osansa. Etenkin ulkomaisia sarjoja moitittiin väkivaltaisiksi ja epärealistisiksi. Ylen informatiivisessa ohjelmapoliittisessa julistuksessa 1966 asetettiin television tehtäväksi ”oikeisiin tietoihin ja tosiasioihin perustuvan maailmankuvan tarjoaminen”. Keskustelua tuli herättää, ja erilaisia, radikaalejakin mielipiteitä piti esittää.

Tiesin heti, että Pihtiputaan laukaukset päättivät pitkän ja johdonmukaisen tapahtumaketjun. Tajusin, että tässä oli taustalla kokonainen ongelmakenttä, kertoi Niskanen elokuvastaan. Vastaanotto oli ylistävä, elokuva sai Jussi-palkinnot parhaasta ohjauksesta ja miespääosasta. Niskaselle myönnettiin myös 1972 Valtion elokuvataiteilijapalkinto. Tv-draama korosti olosuhteiden merkitystä ja päähenkilö nähtiin niiden ”uhrina”. Esillä olivat maaseudun työttömyys, syrjäytyminen sekä päättäjien ja tavallisen kansan välinen kuilu. Valtaapitävien päätöksiä toteuttaneet poliisit olivat draaman sijaiskärsijöitä.

Taiteelliset ansiot

Niskasen elokuvan taiteelliset ansiot ovat kiistattomat. Elokuvakriitikot valitsivat sen Ylen uutisten kyselyssä 2012 kymmenen parhaimman suomalaisen elokuvan joukkoon. Elokuva esitettiin New Yorkin Museum of Modern Artissa lokakuussa 2013. The New York Times -lehti julkaisi elokuvasta perusteellisen arvostelun, jossa sitä pidettiin loisteliaana. Arvostelussa viitattiin rohkeasti jopa siihen, että Niskasen elokuva olisi esikuva rikossarjoille ”The Wire” (Langalla), ”Breaking Bad” ja “The Killing” (Jälkiä jättämättä). Kaikissa mainituissa tuotannoissa tarkastellaan rikosta eri perspektiiveistä. Tapahtumiin mahdollisesti johtaneita syitä tarkastellaan myös tekijän näkökulmasta.

Mitä Pihtiputaalla tapahtui oikeasti?

Pihtiputaan poliisisurmien esitutkintamateriaalin perusteella tapahtumista piirtyy erilainen kuva kuin elokuvassa. Noin kymmenen minuutin kohtauksessa poliisien surmaaminen kuvataan väsyneen, hätääntyneen ja paniikissa oleva miehen teoksi, joka tapahtui etäältä ampuen. Kun mies näkee poliisien lähestyvän taloa, hän ampuu neljä ensimmäistä laukausta talon sisältä ja seuraavat kaksi pihalta. Kaksi viimeistä laukausta kuuluvat vain ääninä. Ainoastaan ensimmäisten laukausten jälkeen näytetään, kuinka osa uhreista kaatuu maahan ja osa yrittää ryömiä piiloon. Lopuksi kauempaa kuvaten näytetään, kun mies laittaa aseen lumihankeen pystyyn yhden uhrin viereen ja lähtee kävelemään polkua pitkin naapuritaloon. Esitutkintamateriaalin mukaan teko sisälsi yksityiskohtia, jotka eivät tue tekijän paniikkia tai hätääntymistä.

Teon julmimmat osuudet eivät tule esille elokuvassa. Neljä poliisia käveli lumista polkua peräkkäin kohti taloa. Mies avasi tulen Sako-metsästyskiväärillä (7×33 kaliiberia) eteisen ikkunasta poliisien ollessa noin 50 metrin etäisyydellä. Kaksi poliiseista kaatui polulle, kolmas polulta vasemmalle ja neljäs juoksi suojaan kuusen taakse. Mies jatkoi ampumista, meni lopuksi ulos ja ampui yhtä maassa makaavaa ja toista pakoon pyrkinyttä konstaapelia kuolettavasti teloitustyyliin lähietäisyydeltä uhrien ollessa vielä elossa. Surmien jälkeen mies asetti aseensa pystyyn ensiksi surmatun viereen. Löydettyjen tyhjien hylsyjen perusteella laukauksia ammuttiin ainakin kymmenen. Miksi tekijä ei lopettanut julmaa tekoaan vaan jatkoi siihen asti, että kaikki poliisit olivat varmasti kuolleet? Käsittämättömyydessään tämä kysymys jää ikuiseksi arvoitukseksi.

Tuomio ja armahdus

Ampuja tuomittiin neljän ihmisen tahallisesta surmaamisesta elinkautiseen kuritushuonerangaistukseen. Hän vapautui vuonna 1982 presidentti Mauno Koiviston armahduksella eli noin 12 vankeusvuoden jälkeen. Vuonna 1996 mies teki uuden henkirikoksen surmaten entisen vaimonsa. Hänet tuomittiin ensikertalaisena, koska elinkautisesta tuomiosta oli kulunut niin pitkä aika. Tuolloin tekijän elinkautistuomion armahduksesta nousi vilkas keskustelu. Fiktion luoman kuvan syyllisestä yhteiskunnan uhrina katsottiin vaikuttaneen liiaksi vapautuspäätökseen.

Niskanen oli todennäköisesti tutustunut poliisin esitutkintamateriaaliin. Taiteilijalle kuuluu tietenkin taiteilijan vapaus, ja Niskasen elokuva on loistava esimerkki fiktion vaikuttavuudesta ja voimasta. Fiktion avulla saa helposti korostettua haluttua näkökulmaa tai häivytettyä todellisuuden kannalta olennaisia faktoja. Fiktion vastuustakin on syytä puhua, kun käsitellään todellisia tapahtumia, sillä fiktion totuudesta tulee suurelle yleisölle helposti ”virallista” totuutta. Pelkästään taiteelliseen vapauteen vedoten ei voi muunnella totuutta mielivaltaisesti.

Todellisessa elämässä henkirikosten kärsijöitä ovat surmattujen lisäksi aina myös uhrien ja tekijän omaiset ja lähiympäristö. Esimerkiksi Pihtiputaan surmissa menehtynyttä Veikko Riihimäkeä (53 vuotta) jäivät suremaan vaimo ja yksi lapsi, Onni Saastamoista (37 vuotta) vaimo ja 3 kuukauden ikäinen vauva, Pentti Turpeista (33 vuotta) vaimo ja neljä lasta ja Mauno Poikkimäkeä (31 vuotta) vaimo ja kaksi lasta.

Pihtiputaan poliisisurmien pitkät varjot

Heikki Saastamoinen, konstaapeli Onni Saastamoisen poika, oli kolmen kuukauden ikäinen vauva, kun isä sai surmansa. Hän muisteli Poliisimuseon haastattelussa, miten isän kuolema on vaikuttanut häneen ja hänen äitinsä elämään. Vaikka hänellä ei ole muistikuvia isästään, Pihtiputaan tapahtumilla on ollut vuosikymmenten vaikutukset.

Ilman isän läsnäoloa kasvaminen

Olin vanhempieni esikoinen. Isä oli 38-vuotias ja äiti 27-vuotias, kun minä synnyin. Muistan lapsena nähneeni unia, että isä tuli takaisin ja tapasimme kotitalolla. Lapsen isän kaipuuta se oli, mutta nyt on jo mennyt pois.

Näin vanhempana olen ymmärtänyt sillä olleen vaikutusta, kun ei ole ollut isää. Äiti ei koskaan mennyt uudestaan naimisiin. Kasvoin näkemättä isän tai aviomiehen mallia. Joskus olisin tarvinnut oman isän neuvoja. Tämä on ehkä vaikuttanut omien avioerojeni taustalla. Kenties olisin ollut parempi isä ja puoliso, jos minulla olisi ollut isä esimerkkinä elämässä mukana.

En tietenkään muista kokeneeni isän menetystä. Varmasti isä minua joskus piti sylissä tai peitteli. Olisihan se ollut ollut vielä karmeampaa, jos tämä olisi tapahtunut esimerkiksi vanhemmalle lapselle, joka on isän kanssa elänyt. Olen kasvanut siihen, että isä on aina ollut pois.

Isän kuolema oli järkyttävä teko eikä ole mitenkään selitettävissä, mutta löysin sille syyn. Isä kuoli, koska hän puolusti lakia ja järjestystä, uhrautui tämän maan puolesta. Se on paljon parempi syy isän olla pois kuin että isä olisi ajanut kännipäissään puhelin pylvääseen ja kuollut. Isä kuoli sankarina. Vanhemmalle henkilölle menetys olisi ollut paljon traumaattisempi, koko elämän mittainen ja vieläpä ylisukupolvinen.

Tapahtuman käsittely perheessä

Itse tapahtumista minulle ei ole paljoakaan kerrottu.  Voi olla, etten koskaan saa tietää, mitä oikeasti tapahtui. Olen kuullut puheita ja lukenut sanomalehtijuttuja. Käsitykseni on muodostunut näiden kautta.

Äiti uhriutui eikä oikein päässyt tapahtuneesta yli elämänsä aikana. Kriisiapua ei ollut vuonna 1969 saatavilla. Apua ei ehkä olisi edes riittänyt pienellä paikkakunnalla neljään perheeseen. Hän koki, että hänet jätettiin yksin ja hänen olisi pitänyt saada enemmän tukea.  Tämä katkeroitti, vaikka hänessä oli myös pioneerihenkeä ja kovaa selviytymistahtoa. Ehkä aluksi oli ollut epäilyksiä, kuinka hän selviäisi yksin lapsen kanssa. Siksi hän ajatteli, että pitää näyttää selviävänsä.  Lisäksi hän on uusi henkilö paikkakunnalla eikä tuntenut ihmisiä. Muissa perheissä tilanne oli erilainen, kun olivat asuneet paikkakunnalla pitkään.

En tiedä, oliko muilla leskillä samanlaisia kokemuksia.  Ehkä he pitivät alussa yhteyttä toisiinsa, siitä minulle ei ole tietoa.  Myöhemmin ainakaan emme olleet tekemisissä heidän kanssaan. Turpeisen Riitan tapasin kerran partioleirillä yli 40 vuotta sitten, kun hän oli siellä keittäjänä ja minä ohjaajana. Kyllä siinä semmoinen jännä yhteys oli. Tämä tragedia yhdisti meitä.

Taisi muitakin ihmissuhteita siinä katketa. Äiti ei pystynyt näkemään, ettei hän ollut ainoa, joka menetti jotain. Hän oli tuntenut isän vain lyhyen aikaa, mutta isän perhe oli tuntenut hänet vuosikymmeniä. Hän ei pitänyt toisten menetystä oikein minään ja siitä seurasi ristiriitoja eikä isän suvun kanssa oltu juurikaan tekemisissä, vaikka muutimme asumaan isän kotitilalle. Äiti ei halunnut ottaa vastaan apua tai neuvoja, miten olisi pitänyt asioita hoitaa. Ei meidän auttamisesta siten oikein tullut mitään. Sen olisi pitänyt tapahtua vain äidin ehdoilla.

Äiti sai leskeneläkkeen ja sillähän me lopulta elettiin. Hän ei mennyt töihin ennen kuin olin noin 12-vuotias. Meillä ei ollut karjaa, vaikka navetta oli remontoitu. Isän äiti sanoi, että kaikki menee pilalle tyhjillään, ”Ota nyt edes lampaita”. Niin meille tuli lampaita. En usko niillä olleen taloudellista merkitystä, kun heinää piti tehdä eikä ollut traktoria eikä hevosta. Ehkä enemmän se oli terapiaa äidille. Oli jotakin, mikä piti arjessa kiinni.

Kotitaloa ei enää ole, se on myyty. Isän haudalla olen käynyt toisinaan. Asiaan liittyy erikoisuus. Arkut ovat eri järjestyksessä kuin kivessä olevat nimet. Äidin kanssa vein kotipihan syreenejä haudalle. Muistan, että äiti laittoi kukat kohtaan, jossa oli arkku, ei isän nimi. En tiedä, mitä on tapahtunut, että noin on päässyt käymään. Kun surman uhreille pystytettiin muistomerkki, äiti ei halunnut meidän osallistuvan tilaisuuteen.

Poliisin poikana koulussa

Hämmennyin, kun muut lapset rupesivat koulussa puhumaan aiheesta. Olenko tosiaan kuuluisa siitä, miten isälle oli käynyt? Minua myös kiusattiin koulussa. Eihän kaikki pihtiputaalaiset nyt suorastaan poliisia rakastaneet. Osalla kiusaajilla ja heidän perheillään oli enemmän sympatiaa Pasasta kohtaan.

Kun oli poliisin poika eikä ollut ketään puolustajaa, ei isää eikä veljiä tulemaan apuun, se teki minusta helpon uhrin kiusaajille. Täytyy ihmetellä, että miten siitä selvisin ilman suurempia traumoja. Ehkä siitä jäi tietty epäluuloisuus ihmisiä kohtaan ja ajatus, kuulunko ryhmään vai en.

Siihenkin aikaan oli kouluväkivaltaa. Usein perjantaisin porukalla sain turpaan koulutaksia odotellessani. Eivät ne niitä elämän tähtihetkiä olleet. Jollakin tavalla kiusaajiani varmaan ärsytti, kun olin hyvä koulussa. Minulle oli tärkeä ja arvokas asia olla poliisin poika. Siksi varmaan ajattelin, että koulussa pitää olla rehellinen, tehdä läksyt ja vastata kysymyksiin.

Kun koetin tästä äidilleni kertoa, hän ei uskonut. Se oli hirveä tilanne, kun ei saanutkaan apua. Täytyy vaan ihmetellä, miten Luoja antoi selvitä enkä lyönyt hanskoja tiskiin tai ruvennut hölmöilemään. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin selvitä ja mennä eteenpäin, uskoa tulevaisuuteen. Yläasteella kiusaaminen onneksi loppui.

Isän muisto

Isän poliisikuva on edelleen minulla kodin seinällä. Muistan opiskeluaikana, kun oli niukkaa, käytin isän sinisiä virkapaitoja ja pitkää takkia, jossa ei ollut enää poliisin merkkejä. Lisäksi on tallella lehtikirjoituksia.

Lapsilleni olen kertonut, miksi minulla ei ole pappaa. Mummu elää sen takia itsekseen, kun pappa on kuollut. Hän oli poliisi, jonka eräs mies ampui. Varmaan on käyty keskustelua ja mielikuva on, että se aiheutti lapsille pelkojakin. Ai, niinkin voi käydä, vaikka poliisin pitäisi meitä turvata? Eikö poliisi itsekään ole turvassa?

Oma äitini oli kolmen viikon ikäinen, kun hänen isänsä kaatui sodassa. Oikeastaan minä olin onnekas, olin jo kolme kuukautta, kun isä kuoli.  Meistä on yksi perhekuva, olemme kaikki yhdessä, minä isän sylissä.  Äitini ei koskaan nähnyt isäänsä eikä päässyt isän syliin. Tälläkin saattoi olla uhriuttava vaikutus äidin elämässä.

Pihtiputaan surmat muistetaan

Eräällä lentomatkalla juttelin vieruskaverin kanssa perheistämme ja varsinkin isistä. Kerroin, ettei aiheesta ole oikein kokemusta, koska isä kuoli Pihtiputaan surmissa. Hän otti osaa ja muisti tapahtumat oikein hyvin.

Myös ikäviä kohtaamisia on ollut.  1990-luvun puolivälissä eräs henkilö tunnisti minut junassa, ja tuli luokseni sanoen ”Kyllä teki Pasanen oikein, kaikki poliisit pitäisi tappaa”. Sitä oli vaikea niellä. Kun humalainen mies on sitä mieltä, katsoin paremmaksi vaihtaa paikkaa kuin jäädä siihen väittelemään. Henkilöä en tunnistanut millään tavalla. Toisenkin kerran minulle on sanottu päin naamaa ”Ai sä oot se, ihan oikein isällesi kävi. ”

Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia -elokuvan vaikutus

Pihtiputaalla Niskanen tunnettiin. Hänen elokuvansa ei niinkään leimannut keskusteluja. Enemmän oltiin sitä mieltä, ettei Niskasella ollut paikkakunnalle enää mitään asiaa. Olisi vedetty osuuskaupan lipputankoon koko mies sen jälkeen, kun teki tuon elokuvan. En tiedä, mikä hänen motiivinsa oli.

En ole ollut näissä keskusteluissa enkä ole katsonut Niskasen tuotantoja.  Ymmärrän, että hän on koettanut kuvata ahdinkoa, mikä pientilallisella on ollut ja onnistunutkin siinä. Hän olisi varmaan tehnyt ihan hyvän sarjan, jos ei olisi sotkenut poliisien surmaa siihen. Käsitykseni mukaan kaiken kurjuuden kuvaamisella haettiin jopa oikeutusta tuohon tekoon. Niskanen vasemmistolaisena halusi korostaa kurjuutta ja köyhyyttä. En ole halunnut asiaan sen enempää perehtyä. Minusta elokuvasta tehtiin myyvä tragedia uhrien kustannuksella. Tapahtumien kulku saatiin näyttämään erilaiselta eikä se tee oikeutta uhreille eikä heidän perheilleen.

Tekijä on saanut teostaan armahduksensa. Vaikka häntä ei olisi armahdettukaan, on tuomionsa istunut. Minun kannaltani on oikeastaan ihan sama, minkä mittainen tuomio oli. Ei se isää olisi tuonut takaisin.  Silti oli käsittämätöntä, että tekijä armahdettiin vain 12 vuoden jälkeen. Tämän perusteella en tunne erityisen suurta kunnioitusta presidentti Koivistoa kohtaan. Emme tästä äidin kanssa puhuneet. Jotakin tekijän myöhemmistä vaiheista tiedän. Asiat eivät menneet hänen kohdallaan hyvin.  Varmasti joku on rinnastanut itsensä enemmän häneen kuin poliisiin. Aina joku epäsuorasti kokee oikeutusta surmata virkavallan edustajia. Tietysti vaikuttaa, jos on enemmän lain toisella puolella.  Itse en ole päätynyt lain väärälle puolelle, siinäkin varmasti isän perinnöllä on ollut vaikutus.

Yksi Saastamoinen on kerran polulle tapettu, toista ei enää tule

Jouduin 2000-luvun alussa tilanteeseen, jossa minua ja vaimoani uhattiin aseella. Vaimo sanoi, että juostaan metsäpolulle pakoon. Totesin, ”kerran yksi Saastamoinen on polulle ammuttu, toista ei enää tule”. Minulle se oli hyvin spontaani reaktio. Näin, että aseella uhkaava henkilö horjahti ja päätin toimia, sain häneltä aseen kammetuksi pois. Ei siinä aikaa ollut miettiä, piti toimia ja onnistuin. Poliisi tuli miehen hakemaan talteen.

Olen elämäni aikana miettinyt, miten pääsi käymään, että pihan polulle kaikki poliisit ammuttiin. Tästä on ehkä muodostunut ajatus: seisomalla polulla kuolee.