Voimankäyttövälineet ja suojavarusteet

Suomessa on paljon poliiseja, jotka eivät virkauransa aikana ole ampuneet yhtäkään laukausta kohti ihmistä. Toisin kuin fiktiossa, tosielämässä Suomessa poliisi pyrkii käyttämään mahdollisimman vähän voimaa.  Poliisilla on vuosittainen noin miljoona tehtävää, joista noin 90 prosenttia hoituu puhumalla. Yleensä käytetyt voimakeinot ovat lieviä, kuten asiakkaan hallitsemista fyysisin voimakeinoin tai lievemmillä voimankäyttövälineillä, joita ovat esimerkiksi käsiraudat, patukka ja OC-sumutin.

Poliisimuseon näyttelyn voimankäyttövälineitä esittelevä vitriini on erittäin suosittu. Sen sisältöä pysähtyvät katsomaan niin pienet kuin isommatkin museovieraat. Poliisin voimankäyttö on monien mielikuvissa hyvin ”action-henkistä”. Yllättävän moni ajattelee, että poliisi ampuu usein ja jopa rutiininomaisesti tehtävillä. Käsitystä ruokkivat fiktiiviset sarjat ja pelit, joissa jännitystä saadaan aikaiseksi raflaavilla takaa-ajoilla, ammuskelulla ja fyysisten voimakeinojen käytöllä. Lisäksi media uutisoi matalalla kynnyksellä tilanteista, joissa poliisi on joutunut käyttämään ampuma-asetta.

Voimankäyttövälineet

Itsenäisen Suomen poliisilla on aina ollut voimankäyttövälineitä. Vuonna 1918 miekka jäi kokonaan pois ratsupoliisia ja päällystöä lukuun ottamatta. Miekan tilalla konstaapelit alkoivat kantaa ampuma-asetta, käsirautoja ja patukkaa. Nokian kumitehtaan aluksi valmistama kumipatukka oli käytössä 1980-luvulle asti. Patukan mainoslause oli kuuluisa: missä sana ei auta, siellä tarvitaan Nokian kumipamppua. Sen korvasi ensin pitkä puupatukka, sitten ontto muovipatukka. Teleskooppipatukka otettiin käyttöön 2000-luvun alussa.

Määräykset siitä, kannetaanko virka-asetta näkyvillä vai piilossa ovat vaihdelleet. Pistooli oli pitkään nahkakotelossa virkatakin alla. Tavallisesti virka-aseen sai poliisilaitokselta, mutta poliisit ostivat myös itse aseita. Varsinkin 1980- ja 1990-luvuilla poliisit hakivat omille aseilleen lupaa virkakäyttöön, kun käytössä ollutta ”vanhaa louskua” eli FN m1910:tä ei pidetty kovin toimintavarmana. 1990-luvun alun laman seurauksena julkinen sektori alkoi keskittää ja kilpailuttaa hankintoja. Periaatteeksi tuli, että poliisien tehtävänmukaiset välineet ja varusteet tulee olla kaikilla samanlaiset. Siihen asti poliisin aseistus oli melko kirjavaa merkkien ja mallien suhteen niin poliisimiesten kuin laitosten välillä. Suurin osa poliiseista siirtyi suoraan FN m1910:stä Glockin 17:ään tai 19:ään, jotka olivat käytössä vuosina 1991–2010. Vuonna 2012 henkilökohtaiseksi virka-aseeksi tuli Walther P99Q. Poliisi on hankkinut 2020-luvulla virka-aseeksi Heckler Koch SFP-9 -pistoolia.

Aseenkäytön rajoja pohdittiin poliisissa jo 1970-luvulla. Mikkelin panttivankidraamatilanteen (1986) jälkeen alkoi laaja keskustelu poliisin voimankäytön vastuukysymyksistä, ja se sysäsi lainsäädännön muutoksia eteenpäin.  Vuoden 1989 aseenkäyttöohjeella haluttiin vähentää poliisin ampuma-aseen käyttöä työtehtävissä ja siinä onnistuttiin. Siitä lähtien poliisin voimankäytön säätelyä on edelleen uudistettu ja täsmennetty.  Tapani Rinteen ”Poliisitaktiikka”- teos julkaistiin vuonna 1993 ja siitä alkoi voimankäytön ja kenttätoiminnan koulutuksen järjestelmällinen kehitystyö.

Järjestyspoliisilla yleistyi 1990-luvulla haalarimallinen virkapuku, johon kuului ulospäin selkeästi näkyvä varustevyö voimankäyttövälineille.  Konstaapelit eivät enää pitäneet virka-asetta näkymättömissä takin alla eikä virkahousujen sivusaumassa ollut enää patukkataskua. Aikaisemmin poliisilla oli ollut haalarit vain erikoistilanteita varten, ja niitä käyttivät muun muassa Karhu-ryhmä, liikkuva poliisi ja koiranohjaajat. Järjestyspoliisitkin olivat mielineet haalaria, ja osa saikin päällikön siunauksella sitä käyttää, mutta epävirallisesti ja ensi alkuun vain yövuoroissa. Aina lupaa ei herunut, koska haalari ei virkapukuasetuksen mukaan kuulunut järjestyspoliisille. Haalaria käyttäneet poliisit alkoivat myös hankkia omalla kustannuksellaan siihen sopivia varustevöitä ja turvakenkiä. Kansalaisilta tuli myönteistä palautetta ja ihailuakin ”kunnon” varusteista, mutta työyhteisön sisällä saattoi kuulla kuittailua ”joulukuusista”.

Poliisin laaja virkapuku-uudistus valmistui vuonna 1999, mutta siitä puuttui edelleen kenttäpoliisin päivittäiseen käyttöön tarkoitettu haalari. Rivipoliiseilta tulleen palautteen johdosta kenttähaalari lisättiin vaatevalikoimaan vuonna 2002. Varustevyöhön jouduttiin tekemään muutoksia, kun siitä tuli konstaapeleille selkävaivoja ja maijan penkkien selkänojien kankaat kuluivat puhki vyön raapiessa kangasta autoon noustessa ja siitä poistuessa.

Tukiaseina poliisi on käyttänyt perinteisesti ns. pitkiä aseita. Liikkuvalla poliisikomennuskunnalla oli jo 1930-luvulla mm. konekiväärejä. Nykypäivänä toimintaa tukevina aseina on konepistooleita, erilaisia kivääreitä ja haulikoita.

Poliisi otti käyttöön etälamauttimen vuonna 2005, ensimmäisten joukossa Euroopassa. Nykyään se kuuluu poliisin vakiovarusteisiin. Pidemmän toimintasäteen paineilmatoimisen projektiililaukaisimen FN 303:n poliisi otti käyttöön vuonna 2014. Sitä poliisi on käyttänyt suhteellisen harvoin, muun muassa joukkojenhallinta- tai eläinten karkotustehtävissä. Koira on myös poliisin voimankäyttöväline, jolloin sen pitää olla ohjaajansa hallinnassa, käydä kiinni ja irrottaa käskystä. Poliisikoiran käyttöä sitovat samat säännöt kuin muutakin poliisin voimankäyttöä.

Suojavälineet

Kun poliisi kantaa voimankäyttövälineitä, kyse on ennen kaikkea varautumisesta ja ennakoinnista. Poliisin tulee olla valmiudessa hoitamaan vaarallisia tilanteita.  On aina olemassa riski, että poliisi tai tehtävän kohteena oleva loukkaantuu tai jopa kuolee. Nykypäivänä poliisi harjoittelee säännöllisesti niin eri välineiden käyttöä ja kuin erilaisia toimintamalleja.

Työturvallisuusasioihin herättiin ikävien tilanteiden kautta. Poliisien ampumataitoa mitattiin harvakseltaan. Laitokset järjestivät isoja, yhteisiä ampumaharjoituspäiviä. Konstaapelit kävivät ampumassa ja tuloksena saattoi olla: osaa ampua tai ei osaa ampua. Tämän jälkeen harjoittelu ja taitojen ylläpito oli omaehtoista. Mikkelin räjähdys herätti laajan keskustelun poliisin ampuma-aseen käytöstä. Tehtävillä tapahtui loukkaantumisia tai läheltä piti -tilanteita, jotka olisivat olleet vältettävissä riittävällä harjoittelulla.

Poliisi kuoli harjoitustilanteessa vuonna 1995 Poliisikoulussa. Tämä johti siihen, että poliisien järjestelmällinen aseenkäyttökoulutus alkoi. Laitoksille nimettiin muun muassa omat voimankäytön kouluttajat. Nykyisin, ennen kuin poliisi saa kantaa voimankäyttövälinettä, hänen tulee suorittaa hyväksytysti välineen käyttäjäkoulutus. Virka-aseen sekä kaikkien muidenkin voimankäyttövälineiden hallussapidon edellytys on säännöllinen ylläpitokoulutus. Poliisin tulee vuosittain suorittaa tasokoe kaikille niille välineille, joille se on erikseen määritelty. Tämä koskee mm. virka-asetta.

Entinen poliisi Antti Ervasti todisti kollegansa ylikonstaapeli Taisto Seppäsen menehtymistä virkatehtävällä Puolangalla vuonna 1980. Hän muistelee, miten tehtävälle lähdettiin. Se kuvaa hyvin ajan henkeä ja käsitystä työturvallisuudesta. Tehtävän kiireellisyys meni turvallisuuden edelle.

Ravintolassa työskentelevä nainen soitti ja kertoi ampujan käyneen ikkunan takana pitkäpiippuisen aseen kanssa, mutta ei ollut tullut sisälle. …Kerrottuani tilanteen Taisto totesi, että nyt meillä on kiire, paikalle on mentävä heti. Tuolloin suojaliivit eivät olleet vakituisessa käytössä. Ne olivat todella painavat, eivät mitään kuituvalmistetta vaan metallia. Niiden kanssa oli hankala liikkua, ja käyttöä välteltiin monesti viimeiseen asti. Puolangalla liivejä oli kahdet, ja niitä säilytettiin alakerran kellarivarastossa lukkojen takana. Samassa paikassa oli myös konepistoolit. Lisäksi virka-auton takakontissa kulki mukana haulikko. Taisto päätteli tilanteen olevan niin kiireellinen, että suojaliivien hakemiseen ei ollut aikaa. Minä en nuorempana konstaapelina alkanut esittämään eriäviä mielipiteitä. Otimme pistoolit mukaamme ja hyppäsimme Saabiin. Rantanen Linda, Suomalaiset poliisisurmat, 2024.

Varhaisimmat suojavälineet olivat raskaita ja kömpelöitä, esimerkiksi raskas Akvarex-suojaliivi painoi 17 kg.   Lyijyä edessä, selässä ei mitään – näin totesi eräs museossa vieraillut eläköitynyt poliisi. Vuodesta 1994 pakolliseksi suojavarusteeksi tuli kevyt, henkilökohtainen suojaliivi. Nykyisin sellainen on jokaisella poliisivirassa työskentelevällä. Taktinen suojaliivi tuli vuonna 1995. Kypärä ja taktinen liivi ovat tehtävästä riippuen henkilökohtaisia tai yhteiskäyttövarusteita. Erikoisryhmien poliiseille kuuluu henkilökohtaisten erityisvarusteiden lisäksi omia ryhmäkohtaisia varusteita, joissa huomioidaan alueelliset tarpeet. VATI-ryhmällä on mm. ensiapu-, suoja- ja maastouttamisvälineitä, valaisimia, pimeätoiminnan välineitä sekä toimintaan soveltuvat ajoneuvot. Ryhmä saa myös hätäensiapuun koulutusta.

Koulutus, kehittyneet varusteet ja säännöllinen harjoittelu ovat poliisin työturvallisuuden takeena. Varsinkin 2000-luvulla varusteiden materiaalit ja tekniset ominaisuudet ovat kehittyneet. Lisäksi myös käyttäjien kokemuksia kuullaan tuotekehittelyssä.