Konstaapeli Vihtori Maakalan virka-ase, jota hän käytti, kun kaksi humalaista miestä tunkeutui hänen kotiinsa.
Kieltolain (1919–1932) rikkomisesta tuli ”maan tapa”. Laittoman alkoholin välittäminen ja myynti synnyttivät laajan, organisoidun liiketoiminnan. Takavarikoituja pirtukanistereita siirretään veneestä.
Nuorempi konstaapeli Eino Heinonen löydettiin puukotettuna Helsingin Kaivopuistosta vuonna 1931.
Kieltolain kuolemanvaara
Mikko Porvali
Nuoren valtion yhteiskunnalliset ongelmat ja kieltolaki
Kieltolaki (asetus alkoholipitoisten aineiden valmistuksesta, maahantuonnista, myynnistä, kuljetuksesta ja varastossa pidosta) astui Suomessa voimaan vuonna 1919. Laki oli hyväksytty tsaarinvallan aikana Suomen suuriruhtinaskunnassa – mutta suurten poliittisten muutosten myötä se tuli voimaan vasta hiljan itsenäistyneessä tasavallassa. Laki oli voimassa vuoteen 1932 asti. Kansakunta, jonka keskuudessa kieltolaki tuli voimaan, oli järjestyksenpidon ja lainvalvonnan kannalta moninaisten vaikeuksien edessä. Maassa oli edellisenä vuonna käyty sisällissota, joka oli raaistanut yhteiskunnallista ilmapiiriä niin varsinaisten taisteluiden kuin molemminpuolisen terrorin myötä. Kaupunkitaistelut Tampereella ja Viipurissa olivat jättäneet jälkeensä tuhoutuneita rakennuksia ja suuren määrän sotaorpoja. Maassa oli runsaasti köyhyyttä ja työttömyyttä, jotka syvensivät yhteiskunnallisia ongelmia.
Alkoholin täyskielto loi pohjan ja markkinat laajamittaiselle alkoholin salakuljetukselle, josta muodostui pian järjestäytynyttä rikollisuutta. Alkoholijuomia tuotiin maahan tukkualuksilla Itämeren takaa Puolasta ja Baltiasta. Maahan syntyi verkostoja, jotka tekivät laittomalla alkoholinmyynnillä suuria taloudellisia voittoja. Kun taloudelliset intressit kasvoivat, nämä verkostot eivät epäröineet käyttää väkivaltaa etujensa puolustamiseksi. Väkivaltaa oli eniten kilpailevien ryhmien kesken, mutta myös poliisi sai tästä osansa. Kun väkivallan käytön kynnystä laskivat sekä hiljan päättynyt sota että rikollisten intressien puolustaminen, tämä teki poliisien työstä entistä vaarallisempaa.
Kieltolaista tuli nopeasti epäsuosittu ja paljolti rikottu. Tämä johti sekä yleisen lainkuuliaisuuden vähentymiseen että korruptoi virkakuntaa. Epäsuosittua lakia ei oltu poliisin keskuudessa järin motivoituneita valvomaan, eikä aina edes itse noudattamaan. Salakuljetusaikana mietoihin alkoholijuomiin oli varaa vain varakkaimmilla piireillä, minkä myötä suuri osa käyttäjistä siirtyi helpommin salakuljetettavaan väkiviinaan eli pirtuun. Vahva alkoholi oli omiaan riitauttamaan ja kärjistämään tilanteita, joissa alkoholia nautittiin. Vaikka poliisi ei olisi ollut motivoitunut itse kieltolain valvontaan, poliisi kohtasi jatkuvasti alkoholin aiheuttamaa rikollisuutta, järjestyshäiriöitä ja sosiaalisia ongelmia.
Ampuma-aseiden yleisyys
Sisällissodan jäljiltä ampuma-aseet olivat yleisiä ja helposti saatavilla. Pienet taskuaseet, kuten revolverit, olivat suosittuja rikollisten keskuudessa, ja niitä käytettiin usein poliiseja vastaan. Poliisin työpäivä saattoi päättyä yllättäviin ja vaarallisiin tilanteisiin, joissa henki oli uhattuna. Taskuaseiden yleisyys teki poliisien työstä erityisen riskialtista, sillä heillä ei ollut asianmukaisia suojavälineitä tai aseistusta vastata tällaisiin uhkiin.
Kieltolain aikana Suomessa koettiin poikkeuksellinen väkivaltarikollisuuden aalto. Kieltolakikauden lopulla 1920–1930-lukujen taitteessa Suomessa surmattiin vuosittain lähes sata ihmistä sataatuhatta asukasta kohti. 1920-luvun lopulla Suomessa oli todennäköisempää joutua henkirikoksen uhriksi kuin gangsterisotien Chicagossa tai Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisisissä 1990-luvun itämafian välienselvittelyissä. Tämä on Suomen historian väkivaltaisin ajanjakso rauhan oloissa, ellei paikallista, ns. puukkojunkkarien henkirikosaaltoa muutamissa Etelä-Pohjanmaan pitäjissä oteta huomioon.
Raaistunut ilmapiiri ja poliittinen jakautuminen
Väkivallan jaksolla oli suuri merkitys poliisin työturvallisuuden kannalta. Sodanjälkeinen katkeruus ja yhteiskunnallinen jakautuminen näkyivät arjessa ja poliisien kohtaamissa tilanteissa.
Vielä itsenäisyyden alkuaikoina poliisi ei ollut koko kansakunnan turvalliseksi ja luotettavaksi kokema voima. Poliisit rekrytoitiin sodan voittaneen valkoisen osapuolen riveistä, ja varsin pitkään poliisiksi työllistyminen edellytti paikallisen suojeluskunnan puoltavaa lausuntoa. Etenkin maaseudulla ainoa poliisireservi olivat suojeluskunnat, jotka olivat velvollisia toimimaan tarvittaessa poliisin tukena.
Poliisin tuli toiminnallaan osoittaa valvovansa lakeja yhdenvertaisesti ja oikeudenmukaisesti. Tämä ei sopinut kaikille, varsinkaan yhteiskunnan poliittisille laitaliikkeille. Suomen kommunistinen puolue oli kielletty lailla, ja aatteen levittämisessä oltiin valmiita käyttämään väkivaltaa, mikäli kiinnijääminen uhkasi. Samaan aikaan oikeistopolitiikassa pyrittiin kiistämään poliisilta oikeutus tutkia Lapuan liikkeen ”kansan nimissä” toteuttamia väkivallantekoja.
Kun yhteiskunnan jakolinjat syvenivät ja ääripäät erkaantuivat toisistaan, poliisi ei lopulta voinut luottaa oikeistovoimien tukeen järjestyksen ja yhteiskunnallisen yhdenvertaisuuden toteuttamisessa. Tämä johti Liikkuvan poliisikomennuskunnan (LPK) perustamiseen oikeistoradikalismin varalta vuonna 1930. LPK aseistettiin kiväärein ja panssariautoin, ja sen alkuperäisenä tehtävänä oli oikeusjärjestyksen turvaaminen erityisesti vallankaappausyrityksiä vastaan. Kapina puhkesikin Mäntsälässä helmikuussa 1932.
Poliisi työskenteli usein yksin
Epävakaissa yhteiskunnallisissa oloissa ja alkoholinmyynnin ollessa kielletty poliiseja saatettiin pitää avoimesti vihollisina. Epäluuloinen ja raaistunut ilmapiiri teki järjestyksenpidosta ja rikosten tutkimisesta haastavaa, ja poliisit kohtasivat usein vihamielisyyttä ja väkivaltaa työssään.
Poliisit työskentelivät etenkin maaseudulla usein yksin, mikä lisäsi heidän haavoittuvuuttaan. Yksin työskentelevä poliisi oli altis yllätyshyökkäyksille ja vaarallisille tilanteille, joista ei ollut mahdollisuutta paeta tai saada niihin riittävän nopeasti apua. Viestivälineitä, kuten radiopuhelimia, ei vielä ollut käytettävissä. Tämä jätti poliisit yksin vaarallisiin tilanteisiin, joissa heidän turvallisuutensa oli uhattuna.
Yleisöllä oli ampuma-aseita paljon, mutta poliisilta puuttuivat usein sekä voimankäyttövälineet että niihin liittyvä koulutus. Kalusto oli kirjavaa, ja monet poliisit ostivat pistoolin turvakseen omilla rahoillaan. Minkäänlaisia suojavälineitä (kuten suojaliivejä tai luotikilpiä) ei tällä aikakaudella vielä tunnettu.
Poliisin tappiot
Kieltolain aikana surmattiin virkatehtävissä yli 40 poliisimiestä. Kolmentoista vuoden ajan Suomessa tapettiin poliisi keskimäärin neljän kuukauden välein eli kolme poliisia vuodessa. Useimmiten poliisin surmasi joko humalainen viinanmyyjä, kiinniottoa paennut salakuljettaja tai tanssipaikalle aseen tuonut humalainen nuori. Ajanjakso on jäänyt historiaan eräänä poliisin vaarallisimmista työskentelykausista Suomessa.
Lamminkylän surmateot vuonna 1931
Maritta Jokiniemi
Seuraava kertomus on kieltolain poliisisurmista yksi julmimpia. Väkivalta kohdistui kahden poliisiin lisäksi poliisin kotiin ja perheeseen.
Kaksi ”huligaania ja viinatrokaria ” olivat jo kauan kylväneet kauhua Pohjois-Pirkkalan Lamminkylässä (nykyisin Tampereen Lamminpää). Illalla 12. toukokuuta 1931 hälytettiin miesten rähinöintiä rauhoittamaan kylän konstaapeli Vihtori Maakala, joka takavarikoi miehiltä Mauser-pistoolin ja vei sen kotiinsa.
Juopottelu jatkui ja miehet lähtivät puoliltaöin pelottelemaan kyläläisiä mm. rikkoen talojen ikkunoita. Yhdeltä yöllä eräs kyläläinen pakeni häiriköitä juosten Maakalan kotiin. ”Huligaanit” seurasivat perässä tunkeutuen konstaapelin kotiin ja vaatien pistooliaan takaisin. Maakala yritti poistaa miehet talosta, mutta toinen heistä löi jollakin kovalla esineellä Maakalaa. Konstaapeli yritti saada virka-aseensa kamarin kirjoituspöydän laatikosta. Hän ampui kohti toista tunkeutujaa, mutta aikaisemmasta iskusta vertavuotavana ei nähnyt kunnolla. Sitten pistooli jumiutui ja toinen tunkeutujista yritti lyödä kirveellä, mutta vaimo Eeva Maakala sai tämän estettyä.
Maakalan ajatuksena oli, että taloon tunkeutujat lähtisivät hänen peräänsä jättäen perheen rauhaan, joten hän päätti poistua talosta. Loukkaantunut Maakala lähti jalkaisin hakemaan lisäapua Epilän poliisiasemalta, noin 2 km päästä. Siellä hän tavoitti ylikonstaapeli Anton Lundqvistin, joka hälytti paikalle laina-auton kuljettajineen sekä konstaapelit Frans Vilhulan, Sulo Mikolan sekä varapoliisi Akseli Saukkosen.
Apujoukot lähtivät paikalle niin pian kuin pääsivät, ja Maakalan kodissa he kohtasivat kauhean näyn. Taloon tunkeutujat olivat surmanneet Maakalan 24-vuotiaan vaimon, ja perheen pieni alle 2-vuotias tytär itki äidin ruumiin vieressä. Lisäksi kotiin tunkeutujat olivat pahoin rikkoneet paikkoja.
Tekijät odottelivat poliisia surmapaikan läheisyydessä ja lisäksi ehtivät vielä Eeva Maakalan surman jälkeen hankkia toisen aseen. He näkivät poliiseja kuljettaneen auton Lamminkylän Voiman myymälän edessä ja päättivät mennä sen luokse. Auton kuljettaja yritti viivytellä uhkaavasti käyttäytyneitä miehiä, sillä poliisit olivat liikkeen sisällä soittamassa lisävoimia Nokialta.
Poliisien tullessa ulos ryhtyivät miehet heti ammuskelemaan. Tilanteessa toiseen tekijöistä osui jalkaan ja ylikonstaapeli Anton Lundqvist sai osuman vatsaansa. Hänet vietiin Tampereen yleiseen sairaalaan, jossa hän kuoli vammoihinsa myöhemmin päivällä 13.5.1931.
”Mieltäkuohuttava, törkeä kosto, joka raakuudessaan haki vertaistaan”. Lehdistö kirjoitti tapahtumasta runsaasti ja yksityiskohtaisesti. Kävi ilmi, että tekijöillä oli kaunaa poliiseja kohtaa ja he olivat aikaisemminkin uhanneet poliiseja kostolla. Helsingin Sanomissa uutisoitiin ”erittäin suurta raakuutta osoittaneesta veriteosta” ja Aamulehti ”mieliä kuohuttavasta, törkeästä kostosta, joka raakuudessaan haki vertaistaan”. Tampereella järjestettiin kansalaiskokous, missä vaadittiin kuolemanrangaistuksen palauttamista Suomeen.
Pirkkalan kihlakunnanoikeudessa Eeva Maakalan ja Anton Lundqvistin surmaaja tuomittiin elinkaudeksi kuritushuoneeseen kotirauhan rikkomisesta, luvattomasta ampuma-aseen hallussapidosta, omaisuuden vahingoittamisesta, taposta ja murhasta. Toinen tekijä tuomittiin 13 vuodeksi kuritushuoneeseen kotirauhan rikkomisesta, luvattomasta ampuma-aseen hallussapidosta, omaisuuden vahingoittamisesta ja konstaapeli Vilhulaan kohdistuneesta murhayrityksestä.
Epilogi
Keväällä 2019 saapui Raili Leponiemi poikansa Sepon kanssa Poliisimuseoon. He luovuttivat Railin isän, Vihtori Maakalan virka-aseen ja muutakin materiaalia hänen vaiheistaan. Tuolloin lähes 90-vuotias Raili Leponiemi oli se pieni tyttö, jonka poliisit löysivät Eeva Maakalan ruumiin vierestä. Itse hän ei tapahtumia muista, mutta on kuullut kertomuksia niistä. Hänen isänsä ei enää tämän jälkeen toiminut kauaakaan poliisina, vaan siirtyi maanviljelijäksi Mouhijärvelle. Railin poika, Seppo Leponiemi oli saanut Vihtori Maakalan virka-aseen isältään. Ase on sama, jota Maakala käytti edellä kuvatussa tilanteessa. Ase oli kuitenkin mennyt jumiin eikä ollut toiminut.
Poliisimuseon facebook-päivitys 9.4.2019 .
Salakuljettajien kiinniottoja
Raittiusetsivät Paavo Hämäläinen, Armas Pulli ja Iivari Peltoniemi lähtivät Humaljoelle pirtuautoa vastaan 14.6.1928. Rannassa he näkivät auton, johon juuri lastattiin pirtukanistereita. Etsivät pidättivät kolme salakuljettajaa, joita he lähtivät kuljettamaan kohti Koivistoa. Peltoniemi ajoi poliisiautoa, Pulli ja Hämäläinen tulivat perässä pirtuautolla kiinniotettujen kanssa.
Matkan aikana Peltoniemi huomasi kadottaneensa pirtuauton ja kääntyi ympäri. Samalla paikalle tulivat myös kauppiaat Sihvonen ja Seppinen, jotka kertoivat havainneensa tienvieressä makaamassa kaksi miestä. Palattuaan paikalle he löysivät Pullin ja hänestä 100m päässä Hämäläisen. Molemmat olivat vielä hengissä, mutta kuolivat ampumavammoihin autoon nostettaessa.
Koivistolta hälytettiin heti koko lähialueen poliisikunta ja suojeluskuntalaiset takaa-ajoon. Kello 22 aikaa tavattiin pirtuauto Kuolemajärven Kolkkalan kylässä, se oli ajanut metsään kovalla vauhdilla. Autossa oli 210 litraa pirtua. Salakuljettajat saatiin kiinni aamulla Perkjärvellä.
Helmikuun 16. päivänä 1921 vanhempi konstaapeli Matti Lindgren toi kadulla juovuksissa häiriköineen jääkäriluutnantin Vaasan vahtikonttorille. Matkalla mies oli käyttäytynyt rauhallisesti. Yllättäen poliisiasemalla hän veti esiin Browning-pistoolin ja ampui useita laukauksia kohti Lindgreniä ja ylikonstaapeli Juho Järveä. Molemmat poliisit kuolivat välittömästi ja ampuja pakeni ikkunasta.
Muut asemalla olleet kuulivat laukaukset ja lähtivät miehen perään, mutta tämä onnistui pakenemaan. Hänet tavoitettiin myöhemmin yön aikana Rauhankadun varrella olevan talon ullakolta. Selityksenä teolle annettiin tämän kuvitelleen voimakkaan juopumuksen takia olleensa taistelemassa rajan tuntumassa bolsevikkeja vastaan.