Etsivä Karl Jäspi sai surmansa Porissa kiinniottaessaan kommunisteiksi epäiltyjä henkilöitä. Omaisia Jäspin haudalla 12.5.1930.
Poliisisurmista yli puolet on tehty ampuma-aseella. Pihtiputaan surma-ase, Sako-metsästyskivääri (7×33 kaliiberia).
Yksi poliisikuolemien syy on liikenne: yliajot, törmäykset ja liikenneonnettomuudet. Poliisia voidaan vahingoittaa esimerkiksi yrittämällä kiilata poliisiajoneuvoa ulos tieltä.
Poliiseille vaarallisinta aikaa ovat olleet itsenäisen Suomen ensimmäiset kolme vuosikymmentä. Lähes 73 prosenttia poliisisurmista tapahtui vuosien 1918–1949 välillä. 2000-luku sen sijaan näyttäytyy turvallisimpana aikana, mikä osoittaa poliisin panostaneen merkittävästi koulutukseen ja työturvallisuuteen. Viimeksi poliisi kuoli virantoimituksessa vuonna 2016 Vihdissä.
Huomioita termeistä ja aineistosta
Poliisisurmalla tarkoitetaan poliisin kuolemaa, joka tapahtuu virantoimituksessa tai liittyy olennaisesti poliisin virkatehtävään. Tällainen kuolema sattuu usein väkivaltaisessa tai hengenvaarallisessa tilanteessa. Poliisisurma on aina poikkeuksellinen tragedia niin poliisiyhteisölle kuin koko yhteiskunnalle.
Diagrammi: Poliisisurmat vuosikymmenittäin
Käytettävissä ollut aineisto ei anna kokonaiskuvaa sisällissodan ja toisen maailmansodan aikana surmansa saaneista poliiseista. Näistä ajanjaksoista julkaistaan myöhemmin erilliset artikkelit verkkonäyttelyyn.
Sisällissodan ajan surmien osuus näyttäytyy vähäisenä. Kolme ja puoli kuukautta kestäneen sisällissodan aikana esiintyi sekä punaisten että valkoisten terroria. Kansallisarkiston sotasurmat 1914–1922 -tietokannan mukaan sisällissodassa kuoli 72 henkilöä, joilla oli poliisin ammattiin viittaava nimike. Heistä 68 % oli valkoisten, 25 % punaisten puolella ja loput 7 % jäivät tuntemattomiksi.
Voidaan myös pohtia, onko sisällissodassa tapahtunut poliisin teloitus poliisisurma vai sotasurma. Puolueettomana toiminut poliisi saattoi joutua toisen osapuolen terrorin kohteeksi pelkästään virkatehtävänsä tähden. Kaikki punaisina tai valkoisina surmansa saaneet virkamiehet eivät valinneet puoltaan itse, vaan ympäristö tulkitsi heidät jompaankumpaan leiriin. Raskainta oli varmasti niillä, jotka pyrkivät ylläpitämään laillista järjestystä ja turvallisuutta yhteiskunnallisista jakolinjoista välittämättä.
In Memoriam 1917–2007 -teoksessa on kuusi poliisisurmaa sisällissodan ajalta: punaisten teloittamana kuoli kaksi poliisia ja yksi poliisilaitoksen vahtimestari, punaisten väijytyksessä kaksi poliisia, ja yksi poliisi kaatui taistelussa valkoisten puolella. Viimeksi mainittu ei ollut kuollessaan enää poliisin virassa. Ensimmäinen varsinainen rauhan ajan surma tapahtui lokakuussa 1918, kun heinävarkautta selvittämään mennyt konstaapeli Yrjö Huhtamäki ammuttiin Ilmajoella.
Vaikka vuoden 1919 yhteiskunnallinen tilanne oli sekasortoinen, uusia levottomuuksia pelättiin ja kieltolaki astui voimaan, yksikään poliisi ei tiettävästi saanut surmaansa virantoimituksessa kyseisenä vuonna. Tämä tieto voi olla epävarma. Varhaisimmat säännölliset tiedot poliisisurmista on kerätty vasta myöhemmin ilmestyneistä ammattilehdistä. Suomen Poliisilehti alkoi ilmestyä vuonna 1921 ja Poliisimies vasta vuonna 1929. Tästä syystä vuoden 1919 osalta tulee nojautua muuhun sanomalehtiaineistoon.
Ylipäätään tiedot vanhimmista surmista ovat sirpaleiset. Osa voi löytyä poliisin suvun arkistoista, osa tiedosta voi olla perimätietoa. Valitettavasti osa tapauksista on voinut ajan saatossa myös unohtua. Ei ole takeita, että myöhemminkään olisivat kaikki surmat päätyneet ammattilehtien muistokirjoituksiin. Sukututkijoiden ja historianharrastajien tiedot ovat erittäin arvokkaita. On helpompi lähteä kartoittamaan tapahtumia, kun on nimi tiedossa, jonka pohjalta edetä.
Surmien syitä ja motiiveja
Kieltolain aikana Suomessa koettiin poikkeuksellinen väkivaltarikollisuuden aalto, jota Mikko Porvali kuvaa verkkonäyttelyn osiossa Vaarallinen kieltolain aika. 1920- ja 1930-lukujen taitteessa Suomea varjosti poikkeuksellisen korkea henkirikoskuolleisuus nousten vuosittain lähes sataan uhriin 100 000 asukasta kohden. Tästä sai maksaa hintansa myös poliisikunta. Tyypillisesti poliisi sai surmansa selvittäessään juopuneiden tappeluita tai rauhoittaessaan yleistä järjestystä häiriköinyttä henkilöä. Tämän lisäksi osa alkoholin salakuljettajiin kohdistetuista ratsioista päättyi poliisien kannalta murheellisesti.
Itsenäisyyden alussa poliisin koulutus oli lyhyt, vain muutaman viikon mittainen ja koulutuksessa painopiste oli fyysisissä harjoituksissa. Ampumaharjoituksissa opetettiin välttämättömimmät perusasiat. Monet konstaapelit työskentelivät laitoksilla ensin kokeneemman kollegan perehdyttäminä, ja vasta tämän jälkeen oli varsinaisen koulutuksen vuoro. Ampumataidon ylläpitäminen käytännön työssä oli ilmeisesti epäyhtenäistä. Se oli suoraan sidoksissa konstaapelin omaan kiinnostukseen ja hänen työtehtäviensä vaatimuksiin. Kenties jotkut varhaisemmista kuolemantapauksista olisivat olleet estettävissä, mikäli poliisi olisi saanut perusteellisempaa koulutusta ja ohjausta tilanteiden ennalta arvioimisessa ja mahdollisten uhkakuvien havaitsemisessa.
1920-1940-lukujen poliisikuolemissa toistui yllätyksellisyys: nopea teräaseen tai ampuma-aseen esille ottaminen esimerkiksi kuljetustilanteessa. Herää kysymys, miten itsenäisyytemme alun poliisien perehdytyksessä tai opetuksessa ohjeistettiin tekemään henkilötarkastus ja huomaamaan vaaralliset esineet. Rikoksiin syyllistyneet olivat usein paikallisia, rikokset tehtiin kotinurkilla, joten mitä todennäköisimmin poliisi tunsi entuudestaan henkilön, jota oli kiinniottamassa tai noutamassa kuulusteluun. Voi olla, ettei ”vanhaa tuttua” hakiessa poliisi ollut aina niin valveilla kuin olisi pitänyt. On useita esimerkkejä, joissa poliisi on astunut tilaan sisään, ja hänet on ammuttu suoraan ovelle tai henkilö on keskustellut rauhallisesti poliisin kanssa, mutta sitten päätynyt tekoonsa surmata poliisi.
On ymmärrettävää, ettei muutaman viikon koulutus antanut kuin pintaraapaisun ammatista, ja itse työ opetti enemmän. Vuonna 2025 amk-tutkinnon suorittaminen vie kolme vuotta, silti vastavalmistunut konstaapeli ei ole ”kaikkitietävä ja kaiken osaava” vaikka onkin saanut aiempia poliisisukupolvia perusteellisemman koulutuksen. Valmiudet ovat varmasti paremmat, sitä ei ole kiistäminen.
Surmattujen joukossa on ollut aivan virkauransa alussa ja eläkeiän kynnyksellä olleita. Ei voi siis vahvistaa, että nuori ja vähemmän kokenut poliisi olisi joutunut helpommin uhriksi. Oma vaikutuksensa on ollut voimaa ja tiukkoja otteita korostavalla poliisitaktiikalla.
Poliisisurmien ”vaaran vuosina” tavallista oli, että poliisi työskenteli yksin ja lähti hakemaan henkilöä tämän kotoa ja joutui sitten tämän surmaamaksi. Ainakin pienillä paikkakunnilla konstaapeli tunsi lähes kaikki talot ja yhteisössä asuvat. Myös paikalliset tunsivat hänet ja tiesivät missä hän asui. Tässä oli omat riskinsä, mikä johti suureen tragediaan vuonna 1931 Pohjois-Pirkkalan Lamminkylässä, kun poliisin vaimo surmattiin humalaisten miesten tunkeutuessa heidän kotiinsa. Myöhemmin myös miehiä kiinniottamaan tullut ylikonstaapeli Anton Lundqvist ammuttiin.
Sisällissodan perintö näkyi asennoitumisessa poliisiin. Hävinneen osapuolen sympatiat eivät olleet pääasiassa voittajien riveistä rekrytoitujen poliisien puolella, ja surmissa saattoi olla myös tämä vaikuttimena. Välillä voi nähdä poliittisen motiivin surman taustalla. Vanhempi konstaapeli Ivar Kokkonen meni Heinolassa vuonna 1930 pidättämään kommunistina tunnettua henkilöä, joka ampui talonsa pihassa Kokkosta kuolettavasti. Henkilö pakeni Neuvostoliittoon.
Poliisisurmaajina oli myös sotilaita. Jääkäriluutnantti ampui ylikonstaapeli Juho Järven Vaasan poliisilaitoksella vuonna 1921. Voimakkaan humalatilansa takia ampuja oli omien sanojensa mukaan kuvitellut taistelevansa bolsevikkeja vastaan. Hänet jätettiin syyntakeettomana tuomitsematta. Vuonna 1930 Porin kasarmin läheisyydessä sai surmansa etsivä Karl Jäspi, joka oli kollegansa kanssa pitämässä silmällä aluetta. Epäilynä oli, että alueella liikkui kommunisteja laittomissa aikeissa. Kasarmin lähellä he kohtasivat kaksi siviilipukuista miestä, joiden kanssa ryhtyivät juttusille. Tilanne johti käsirysyyn, toisen kiinniotettavan miehen ase laukesi ja luoti osui Jäspiin. Miehet paljastuivat Porin rykmentin aliupseereiksi, jotka olivat liikkeellä samasta syystä kuin poliisitkin. Heidät jätettiin tuomitsematta.
On arvioitu, että sotavuosina 1939–1944 Suomessa sai surmansa noin 170 poliisimiestä. Heistä viitisenkymmentä surmattiin poliisivirassa kotirintamalla ja noin 120 kaatui puolustusvoimien palveluksessa. Tavanomaisten poliisitehtävien lisäksi poliiseja kuoli väestönsuojelutyössä asuinkeskusten pommituksissa, desanttien ja metsäkaartilaisten kiinniotoissa sekä sotavankien surmaamana. Yksistään helmikuussa 1940 kaikkiaan kymmenen poliisia kuoli pommituksissa.
Suurimpina yksittäisinä vaaran vuosina voidaan pitää vuosia 1958 ja 1969, molempina vuosina kuoli neljä poliisia. Vuonna 1958 kyseessä oli eri kiinniotto- tai ryöstötilanteet. Pihtiputaalla surmattiin kerralla neljä poliisia vuonna 1969, kun he lähtivät rauhoittelemaan aseen kanssa kotonaan riehunutta miestä.
Poliisisurmat vähenivät 1970-ja 1980-luvuilla, kun taas 1990-luvulla niiden määrä nousi. Koko ajanjaksoa tarkasteltaessa 1990-luvun surmien määrä ei ollut poikkeuksellinen, mutta vuoden 1997 Helsingin poliisisurmat muodostavat tilastoon selvästi erottuvan piikin. Poliisikuolemien vähenemiseen vaikutti varmasti koulutuksen pidentyminen ja tätä kautta ammattitaidon paraneminen. Poliisilaki myös velvoitti poliisin käyttämään lievempiä voimakeinoja aina kuin se oli mahdollista. 1990-luvun voimankäytön ja taktiikan opetus alkoi tuottaa tulosta, ja 2000-luvulla poliisisurmat ovat olleet onneksi harvinaisia. Yhteiskunnan kaupungistuminen vähensi ampuma-aseiden tarvetta, mutta toisaalta Suomessa on paljon metsästys- ja aseharrastajia. Sisäministeriön mukaan Suomessa on noin 460 000 aseluvan haltijaa ja hieman alle 1,5 miljoonaa luvallista asetta. Aselait ovat tiukentuneet merkittävästi 2000-luvulla.
Ei kovin yleinen, mutta selkeästi erottuva poliisikuolemien syy on liikenne: yliajot, törmäykset ja liikenneonnettomuudet. Tampereella vuonna 1926 konstaapeli Lauri Santala jäi auton alle autoilijan väistäessä toista autoa Hämeenkadulla, jonka katuvalot olivat tapahtuma-aikaan sammuksissa. Hieman kiusallisissa olosuhteissa oli jo aiemmin tapahtunut poliisin hengen vaatinut onnettomuus. Malmin nimismiespiirin poliisit olivat takavarikoineet alkoholin salakuljettajien auton, joka oli tuotu säilöön poliisiaseman pihalle. Päivystysvuorossa ollut konstaapeli päätti lähteä ajamaan autolla, vaikka se oli ankarasti kielletty. Lisäksi hän haki kyytiin kolme muuta henkilöä. Tottumaton kuljettaja menetti auton hallinnan ja auto törmäsi taloon. Konstaapeli kuoli sairaalassa vammoihinsa.
Usein toistuva kuvio liikenteessä tapahtuneissa poliisisurmissa on ollut, ettei yliajaja noudata poliisin pysähtymiskäskyä ja törmää poliisiin. Pysäytystilanteissa tiellä seisova poliisi ei juurikaan pysty tekemään mitään suurta nopeutta kaahaavalle ajoneuvolle. Huomiona on myös, että yliajot on tuomittu oikeusasteissa lievemmällä asteikolla, kuten törkeänä kuolemantuottamuksena ja/tai liikenneturvallisuuden vaarantamisena. Viimeisin yliajo tapahtui vuonna 2007, kun rattijuoppo törmäsi piikkimattoa tielle asettaneeseen poliisiin Kälviällä.
Ikäviä tapauksia ovat harjoitustilanteissa sattuneet aseen käsittelyvirheet, jotka ovat johtaneet poliisin kuolemaan. Näistä on opittu ja uudistettu ohjeistuksia. Nykypäivänä poliisi analysoi voimankäyttötilanteita ja kehittää työtään tulosten pohjalta.
Poliisisurman anatomia – kenttäpoliisi, ampuma-ase ja kiinniottotilanne
Järjestyshäiriöt ja ongelmat ilmenivät pitkään yleisillä paikoilla, kuten huvitilaisuuksissa, junissa tai puistoissa. Sodan jälkeen tapahtui selkeä muutos. Uhkaavat tilanteet siirtyivät yhä enemmän koteihin neljän seinän sisälle. Lähisuhdeväkivalta on ollut usein syy poliisin käyntiin kodeissa.
Surmansa saaneiden poliisien profiili ja olosuhteet
Valtaosa surmansa saaneista poliiseista – 85 % – on ollut miehistöä, useimmiten virkapukuisia kenttäpoliiseja. Rikospoliisin, Etsivän keskuspoliisin tai Valtiollisen poliisin etsiviä on ollut noin 10 prosenttia. Kaikki menehtyneet ovat olleet miehiä. Joukossa on ollut myös muuta poliisihallinnon henkilöstöä, kuten vahtimestareita ja vartijoita. Poliisisurmat ovat tapahtuneet lähes poikkeuksetta virantoimituksessa (yli 90 % tapauksista).
Diagrammi: Poliisisurmissa kuolleiden henkilöstöryhmät
Talvi- ja jatkosodan aikana kotirintamalla kuolleita poliiseja ei ole aina luokiteltu virantoimituksessa kuolleiksi. Osa heistä on katsottu sodan menetyksiksi ja osa heistä on ns. pro patria -tauluissa. Tässä verkkonäyttelyssä talvi- ja jatkosodan kotirintamalla työskennelleet poliisit, jotka ovat olleet työvuorossa tai vartiossa, katsotaan olleen virkatehtävällä. Sotatoimiksi on luokiteltu sisällissodan aikaiset poliisien teloitukset ja ampumiset.
Diagrammi: Poliisisurmien olosuhdetiedot
Poliisin on puututtava tilanteisiin vapaa-ajallaan, jos kyseessä on vakavan rikoksen esto tai tutkinta, yleiseen järjestykseen kohdistuva uhka tai muu erityinen, vastaava syy. Vuonna 1940 Lappeenrannassa konstaapeli Eero Immonen oli perheensä kanssa kävelyllä. Kohdalle osui häiriköiviä, humalaisia miehiä, joita hän kehotti poistumaan paikalta. Yksi miehistä ampui kuolettavasti Immosta. Vuonna 1983 Torniossa ylikonstaapeli Vilho Mustakangas joutui ammutuksi pankkiryöstötilanteen yhteydessä. Vuonna 1994 Järvenpäässä ravintolassa tuli riitaa poislähtevien asiakkaiden välillä. Ravintolan vahtimestari oli siirtänyt toisen henkilön eteiseen ja konstaapeli Petri Henriksson meni varmistamaan, ettei riita jatkuisi. Mies tönäisi Henrikssonia, joka löi päänsä lattiaan. Vammojen seurauksena Henriksson kuoli myöhemmin sairaalassa. Vuonna 2008 Vihdissä tapahtui kuolemaan johtanut onnettomuus, kun vapaapäiväänsä viettänyt ylikonstaapeli Paavo Ruotsalainen osallistui loukkaantuneiden auttamiseen liikenneonnettomuuspaikalla. Poliisimies sai surmansa Helsingin suunnasta tulleen ajoneuvon osuttua häneen.
Menehtymisen syy on luokiteltu tapauskohtaisesti, kun siitä on ollut saatavissa riittävästi tietoja. Sotatoimi-kategoriaan kuuluvat muun muassa pommituksissa, väestönsuojelutehtävissä ja sisällissodan aikana menehtyneet. Helsingin poliisilaitoksen konstaapeli Paul Holme sai surmansa vuonna 1942, kun kaksi neuvostoliittolaista sotavankia pahoinpiteli hänet heidän paetessaan Hangosta. Tässä yhteydessä poliisin menehtymisen syyksi on puolestaan merkitty väkivalta.
Diagrammi: Menehtymisen syyt poliisisurmissa itsenäisyyden aikana
Poliisisurmien tekotavat
Verkkonäyttelymme Poliisisurmat-tietokannassa on 164 poliisisurmaa. Väkivallan seurauksena on kuollut 72,5 % surmatuista poliiseista, mikä vastaa lukumääränä 119 poliisia. Poliisisurmista 56 % on tehty ampuma-aseella. Se on ollut hallitseva tekotapa nykypäivään asti. Seuraavaksi eniten surmia on tehty teräaseella, noin 14 %.
Varsinkin itsenäisyyden alussa käsiaseiden hankkiminen oli suhteellisen helppoa ja erityyppisiä aseita oli paljon kotitalouksissa. Teräasetta sai kantaa julkisesti vyöllä vielä 1940-luvulla. Puukko on edelleenkin pienen kokonsa ja helpon saatavuutensa ansiosta melko tyypillinen väline poliisin asiakkailla. Sen toimintaetäisyys on ampuma-aseisiin verrattuna mitätön, mikä selittänee selkeän eron tekovälineissä.
Diagrammi: Poliisisurmien tekotavat
Kansalaisten käytössä olevien ampuma-aseiden runsaus ja niiden aiheuttamat seuraukset ovat kaiketi syynä, miksi poliisikoulutuksessa on painotettu ampuma-aseen käsittelyä, ammuntaa ja perehtymistä ampuma-ase lainsäädäntöön. Tosin on huomattava, että 1990-luvulle asti koulutus oli teoreettista eikä poliisien ampuma-aseen käsittelytaitoa seurattu säännöllisesti.
Diagrammi: Poliisin kuolemaan johtaneet tekotavat vuosikymmenittäin
Vaikka 1940-luku oli määrällisesti poliisisurmien synkin, väkivaltaisten surmien suhteellinen osuus oli erityisen korkea 1920-, 1930- ja 1950-luvuilla. 1940-luvunkin poliisisurmista 61 % oli väkivallan seurauksena aiheutuneita kuolemia. 1930-luvulla poliisien surmista peräti 90 % oli väkivaltaisia tekoja ja 1920-luvullakin väkivallan osuus oli 85 % vuosikymmenen poliisisurmista. Kaikki 1950-luvun poliisisurmat olivat väkivallan aiheuttamia.
Diagrammi: Väkivaltaisesti surmatut poliisit vuosikymmenittäin
Kuolemaan johtaneet pahoinpitelytilanteet ovat olleet suhteellisen harvinaisia poliisissa ja ovat liittyneet erilaisiin pakotilanteisiin, jolloin vartijaa tai poliisia on lyöty kuolettavasti erityyppisillä astaloilla. Vuonna 1920 Viipurin Etsivän keskuspoliisin tiloista kommunisteiksi epäillyt henkilöt pakenivat sellistään heille salakuljetetun rautasahan avulla. Miehet sahasivat sellin oven alaosaan kulkuaukon. Aamuyöllä neljän aikoihin kaksikko pakeni sellistään ja pahoinpiteli halolla vartija Aleksanteri Pönkän. Aamulla siivooja löysi tajuttoman vartijan, joka toimitettiin sairaalaan, missä hän myöhemmin kuoli.
Vaarallisimmat tehtävät
Poliiseille vaarallisimpina tehtäviä ovat olleet henkilön kiinniotto tai paon estäminen, häiriö yleisellä paikalla ja kotihälytystehtävät. Omaisuuden suojaan kohdistuvilla tehtävillä tarkoitetaan esimerkiksi pankin tai liiketilan ryöstöä, jossa poliisi on usein päässyt yllättämään tekijät. Kotihälytysten riskejä lisää, kun partio menee lähtökohtaisesti heille tuntemattomaan paikkaan, jossa on monia mahdollisia surmavälineitä. Poliisin sodanaikaisia väestönsuojeluun ja ilmahälytyksiin liittyvät tehtävät muodostavat luokan muut, ja osoittaa selkeästi sota-ajan olleen kotirintaman poliisikunnalle raskas.
Suurin osa menehtyneistä etsivistä oli joko Etsivän keskuspoliisin tai Valtiollisen poliisin palveluksessa sijoittuen ajallisesti 1920–1940-luvuille. Helsingin rikospoliisin etsivä Frans Valmunen sai surmansa vuonna 1954. Etsivät Valmunen ja Jaakko Pelttari lähtivät hakemaan miestä, joka oli esiintynyt häiritsevästi. Saavuttuaan asunnolle poliisit tiedustelivat tämän vaimolta, missä mies oli. Yhtäkkiä mies ilmaantui paikalle ampuen välittömästi etsiviä. Pelttarin onnistui raahautua asunnosta ulos ja avata tuli porraskäytävästä asuntoon. Hieman tämän jälkeen Valmunen pääsi poistumaan asunnosta. Poliisin piiritettyä asunnon koetti mies paeta kolmannesta kerroksesta sijaitsevasta asunnosta ulkoseinän köynnösten varassa. Hän putosi, jolloin poliisi otti hänet kiinni. Etsivä Valmunen menehtyi sairaalassa.
Diagrammi: Vaarallisimmat tehtävätyypit poliiseille
Poliisin työhön liittyvät vaarat ovat ollut tilastollisesti suurimmat kaupungeissa, kuten Helsingissä ja Tampereella. Poliisin työ oli erityisen vaarallista aina vuoteen 1944 asti Karjalan alueella, missä sijaitsi Viipuri. Riskejä lisäsivät erityisesti alkoholin salakuljetus sekä alueella liikkuneet laittomat tiedustelijat ja desantit. Yksittäiset sota-ajan tapahtumat, kuten Iisalmen pommitukset helmikuussa 1940, ovat nostaneet paikallisesti poliisiuhrien määrää. Vaikka tilastot korostavat kaupunkialueita, väkivallantekoja on tapahtunut yhtä lailla maaseudulla kuin kaupungeissakin. Yksittäinen, poikkeuksellinen tapahtuma voi nostaa tietyn paikkakunnan uhrilukuja merkittävästi. Tästä esimerkkinä on Pihtiputaan poliisisurmat vuonna 1969.
Diagrammi: Poliisisurmien alueellinen jakautuminen
Poliisit ovat aina oman aikakautensa edustajia ja ovat työskennelleet saamiensa oppien ja taktiikan mukaisesti. Toimintaympäristön muuttuessa poliisi on kehittänyt ja uudistanut työtapojaan. Poliisisurmiin johtaneissa tilanteissa nykypäivän kouluttaja voisi varmasti löytää virhearviointeja. Useimmissa tapauksissa tilanteeseen liittyi kuitenkin jokin nopea ja ennalta arvaamaton muuttuja, jota joku voisi kutsua sattumaksi, kohtaloksi tai jopa huonoksi tuuriksi. Jälkiviisaus ei auta, sillä se ei tuo yhtäkään surmattua poliisia takaisin. Yhtä lailla voitaisiin vedota tekijöiden vastuuseen: he olisivat voineet jättää tekonsa tekemättä. Näin ei vain tapahtunut.